En pode masennusta mielestäni enkä kovinkaan usein todellakaan mieti synkkiä asioita, mutta yksi järkyttävän suuri pelko minulla on eikä se lukemani perusteella ole juuri harvinaista.
Tanatofobia
Kuoleman pelko, kun pelkäät nimenomaan itse kuolevasi. Olen usein miettinyt missä se raja kulkee, mikä on normaalia ja mikä ei. Tämän pelon kanssa uskon kuitenkin ylittäväni tarvittavat rajat. Pelko kuolemastani on ainut asia maailmassa joka saa minut itkemään säännöllisen epäsäännöllisesti.
Pelkoni tuli mieleen äsken kävellessäni hautausmaalla. Tämä ei tosiaan kuulu jokapäiväisiin harrastuksiini kävellä hautausmaalla huvin vuoksi, mutta tällä kertaa päätin kävellä sinne ja kierrellä ympäriinsä. En päätynyt itkemään enkä kotiin palatessakaan vaan pakotin itseni nyt kirjoittamaan aiheesta jotain. Terapeuttisesssa mielessä, ehkä tämä auttaa pelkoni käsittelyssä. Olen niitä ihmisiä, jotka ihan oikeasti haluaisivat vaikka siirtää tietoisuutensa johonkin apinapukuun teknisesti, jos se olisi mahdollista. Jos joskus saan tarpeeksi rahaa niin haluan sellaisen scifi kryojäädytyksen itselleni. En minä oikeasti usko kuolleista herääväni, mutta pienikin toivon kipinä tässä asiassa otetaan vastaan rakkaudella.
En pelkää muiden ihmisten kuolemaa sen enempää kuin kukaan muukaan, en tietysti toivo kenenkään kuolemaa, mutta se ei ole maailmanloppu jos läheinen sukulainen tai kumppani kuolee. Maailmanloppu on, jos minä kuolen. Kuoleminen ahdistaa todella paljon, on ahdistanut ihan lapsesta asti vaikka lapsena kukaan läheinen eikä edes lemmikki ole kuollut. Tähän päivään mennessä olen kokenut vain hyvin kaukaisten ihmisten menetyksiä, ihmisiä joita olen tavannut korkeintaan 2-3 kertaa elämäni aikana ja hädintuskin tervehtinyt saati jutellut kunnolla. Mikään ei selitä pelkoani järkevästi.
Koetko tän kuolemisenpelon siis ihan epärealistisen suurena? Jos kyllä, niin miten se ja erityisesti se sen pelon "voim" ilmenee? Miten vaikuttaa arkielämään?
VastaaPoistaMun kokemuksen mukaan muilla ihmisillä tää pelko ei oo niin päivittäistä ja sellasta että usein miettii kuolemaa ihan siltä kantilta et ehtiiköhän sitä tekniikka yms kehittyä niin että itsensä voisi oikeasti jotenkin säilöä koneellisesti ettei tietoisuus kuolisi koskaan jne. Harva oikeasti ottaa asioista selvää tutkii alcor tapaisten yritysten sivuja yms tämän asian parissa. Arkielämään ei sinänsä vaikuta muuten kuin itkuna ja ahdistuksena. En itke toki usein mutta tämä on ainut asia minkä vuoksi tänä vuonnakaan olen aidosti itkenyt kunnolla joten eikö se siten ole epärealistisen suurta.. En tietenkään voi verrata itseäni esim tapauksiin jotka pelkäävät ulkoilmaa niin paljon etteivät koskaan poistu asunnoistaan jne koska siinä mielessä tämä ei arkielämään vaikuta
PoistaHmm... mielenkiintosta. Itsekin olen leikitellyt ajatuksella ns. ikuisesta elämästä, tai vähintäänkin hyvin pitkästä, lähinnä sen takia kun tuntuu ettei elämällä ole mitään järkeä jos kuitenkin kuolee. Vaikea selittää, mutta jotenkin omat ajatukset, arvot ja elämä yleensäkin on ainakin omasta mielestä ikäänkuin liian ainutlaatuista heitettäväksi hukkaan kuoleman myötä. Onko sulla samankaltasia fiiliksiä?
VastaaPoistaEn tiedä siitä ainutlaatuisesta ja hukkaan heittämisestä mutta en vaan kestä ajatusta siitä että koko tietoisuuteni vaan katoaa, en pysty ajattelemaan en hengittämään en mitään mä vaan katoan täysin ja se tyhjyys ahdistaa.
Poista