Monesti itsekin tulee mietittyä miksi olen tällainen kuin olen. Kaikki 'normaalit' ihmiset haluavat varmasti tietää mitä minä sitten tunnen pääni sisällä tai sydämessäni. Mitä tunnen kun minut petetään? Todella kaksinaamaistahan se on sanoa, että todella pahalle tietenkin. Olin surullinen kun paljastuin eksälleni, en surullinen koska paljastuin vaan ihan oikeasti koska menetin hänet tietyllä tasolla. Vaikka olen itse pettävä paska niin jos hän olisi pettänyt minua, olisin itkenyt ja murtunut. Suhtaudun suhteisiini aivan kuin kuka tahansa muukin, niitä suhteita vaan on useampia. Ehkä pelkään kokonaan yksin jäämistä, vai olenko vaan pervo kuten suurinosa teistäkin ajattelee, tunteeton kylmä mies joka ajattelee pelkästään peniksellään..
Petänkö koska se nostaa itsetuntoani? En nimittäin ole mitenkään erityisen hyvännäköinen, en ole pitkä enkä laiha eikä ketään tyttöö kiinnosta koskaan tulla juttelemaan juuri minulle ensin. Minä olen aina se joka menee juttelemaan jollekkin, joten onko tässä totuus elämäntavalleni? Todistelenko vain itselleni jatkuvasti kelpaavani mahdollisimman monelle kun vaan isken kiinni ja teen kaikkeni saadakseni jonkun ihastumaan minuun. Nojaa. Ota tästä nyt sitten selvää. Kuitenkin minusta tuntuu tässä olevan ainakin totuuden siemen jos ei sen enempää.
Olen ollut tällainen luonteeltani kuitenkin kokoikäni joten en pistäisi syitä teidän tyttöjen suuntaan. Ei minua varsinaisesti ole siis kiusattu koskaan tai mitään muuta traumatisoivaa ja 12-vuotiaana sain ekat pusuttelut ja seksikokemuksenikin vuotta myöhemmin eli en todellakaan ole se läski poika jota ois aina halveksittu tai vastaavaa, vaikka en olekkaan se suosittu urheilijanuorukainenkaan koskaan ollut.
Tästä jäi nyt hieman jotenkin sekava maku..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti